Laiha vai sopiva

Sain pienoisen kriisin, kun viime viikolla katselin lapseni minusta ja hevosesta ottamia ratsastuskuvia. Painomittaa minulla ei ole, mutta vanhalla näppituntumalla “kylkiluiden pitää tuntua, mutta ei näkyä” Ohikulkija ei  ole laiha. Nimittäin sillä on ihan tuntuva rasvakerros kylkiluiden päällä. Käytävällä ja vapaana tarhassa ollessaan sillä on huomattavasti enemmän vatsaa kuin miltä ratsastaessa näyttää. Lihaksia toki toivoisin lisää takapäähän, mutta se tulee vain ajan kanssa ja  oikeanlaisella liikunnalla. Vasta ihan viime aikoina tamma on liikkunut suurempia pätkiä itsensä oikein kantaen, sen verran vaikea alkutaival on tämän kuumaakin kuumemman etupainoisen, hermoheikon kiirehtijän kanssa ollut.  Varmasti myös rakenne vaikuttaa jonkin verran siihen miltä hevonen näyttää, se tuskin koskaan tulee saamaan sellaista pyöreänmallista takamusta..?

Varmasti me ratsuihmiset (minä mukaan lukien) olemme tottuneet ylilihaviin hevosiin. Suomenhevosten kuninkaallisissa viimeksi katsoin, että monella suorastaan läski hyllyy ravin tahdissa ja ihra hännän tyvessä näkyi katsomoon saakka. Tämä ei todellakaan voi olla hevosen jaloille tai muullekaan terveellistä. Taistelin entisen suomenhevoseni kanssa lihomisen (ja jalkavaivojen)  kanssa niin paljon, että niitä en nykyiselle hevoselleni halua.

Ohikulkija on sen mallinen, että kun se lihoo, filettä valitettavasti tulee vain etuosaan, kainaloihin (tai siihen satulan siipien edessä olevaan paikkaan), kaulaan, “rinnanympärykseen”, ei takapäähän tai edes “tasaisesti” vatsaan. Se on aina hieman tuosta mahastaan tuollainen vinttikoiramainen, onkohan oikea termi rakenteessa avorunkoinen..?

Tässä pohtiessani tajuan, että tiedän HÄVYTTÖMÄN vähän hevosen rakenteesta, olisikin kiva mennä johonkin näyttelyyn tai saada edes kommentteja Ohikulkijasta hevosten rakenteesta jotain tietäviltä ihmisiltä.

IMG_4920 IMG_4923  IMG_4935 IMG_4925

IMG_4941

Uusi satula ja syksyn kujeita

Ohikulkijan syksy on kulunut kotitreenaamisen merkeissä, kisoihin emme siis tänä vuonna ehtineet… Päänheiluttelusta ei ole ollut tietoakaan, ja ratsastajien jalatkin alkavat olla kunnossa.
Syksy on ollut mukava, melko kuiva ja erittäin lämmin. Kenttä on ollut muutamia hajanaisia päiviä lukuunottamatta ratsastuskunnossa, varsinkin kun tajusin tänä vuonna laittaa tilsakumit jo marraskuussa. Lumi on tullut (ja lähtenyt) Etelä-Suomessa tähän mennessä jo kahteen kertaan, ja ensilumihan yleensä on sitä suojalunta eli pahinta tilsakeliä.

Hokkien kanssa olen jaksanut olla urhea. Minulla on käsitys hokkien epätervellisyydestä hevosen jaloille (mikä viimeisimmän Hippoksen kirjoituksessakin todettiin), ja tänä vuonna olenkin koko syksyn ruuvannut kantahokkeja irti ja paikalleen aina kelien mukaan.

Syksyllä hankin Ohikulkijalle myös uuden satulan. Tai teknisesti se ei vielä edes ole minun, vaan satula on Satula.comista puolen vuoden vuokra-ajalla. Vanha satula Albion SLK nousi takaa yhä enenevissä määrin, mitkään lampaankarvaromaanit eivät tilannetta auttaneet. Nyt satulana on Hastilow Elevation. Tämän satulan etuna on paitsi pehmeys ja hyvä istuvuus hevoselle, myös vaihdettava etukaari.

Tänäkin vuonna päädyin jättämään hevoselle karvat.  Minulla on vähän ristiriitaiset tuntemukset klippaamista kohtaan. Pääsääntöisesti siksi, koska mielestäni hevonen nauttii loimettomana olosta ja toisekseen meillä on aika kylmä talli.  Sillä on iso katos, jonne se pääsee turvaan räntäsateelta ja auringon paahteelta. Sillä on paksu turkki, jonka kanssa se nauttii lumikylvyistä. IKINÄ en ole nähnyt sen palelevan. Vapaapäivinä Ohikulkija saa olla nakuna, ja ratsastupäivinäkin loimitan vain liikunnan jälkeen (silloin toki reilusti). VArjopuolea tässä klippaamattomuudessa on nimittäin tämä järjetön hikoaminen etenkin näinä lämpiminä talvina.  Toisaalta minun on helppo kuivatella sitä, kun se asuu kotipihassa ja olen pessytkin hevosta jos se on aivan yltä päältä hiessä. Yleensä aikaväli lokakuu-joulukuu on pahinta ongelmaa hikoilemisen suhteen. Sitten yleensä tammi-maaliskuussa on sen verran kylmempää ja liikutuskin ehkä hieman kevyempää. että hikoiluongelmaa ei synny.

Oman teoriani (ja kylmän tallin) mukaan klippaan vain alkusyksystä, en enää lähellä joulua, jolloin tulossa on mitä suurimmalla todennäköisyydellä kylmät pakkaskelit, ja karva ei enää juurikaan ehdi kasvamaan takaisin. Siis tänä vuonna en enää klippaa. Ensi talvena mietin asiaa taas uudestaan.

Ratsastuksellisesti tamma on mennyt taas eteen päin, ja nykyään on yhä enemmän niitä hyviä päiviä huonojen joukossa. Hyvänä päivänä hevonen on rento ja mukava, se REAGOI apuihin oikein (menee sivulle eikä jänkkään pohjetta vastaan) VASTAA puolipidätteeseen hidastamalla ja kantamalla itse itsensä (eikä ole jatkuvasti kiihdyttämässä ja kaatumassa eteen), TAIPUU kulmissa ja väistöissä, ODOTTAA (eikä poikittele puolelta toiselle tai paina kädelle odottaessaan lupaa siirtymiselle jne)  Huvittavaa on se, että tiedän jo tarhasta hevosta hakiessa ja sen seistessä käytävällä, että millä päällä sitä tänään ollaan.

Vieläkään en ole oikein keksinyt niille huonoille ratsastuspäiville ratkaisua. Silloin Ohari on siis ylienerginen, omapäinen ja hermostunut/jännittynyt.  (ei kuuntele sivulle vieviä apuja/puskee pohjetta vastaan, vastustelee kuolaintuntumaa päätä viskomalla, painaa/makaa kädellä ja on järkyttävän kiireinen ja kovasti menossa eteen… Esimerkiksi laukannostoa odotellessaan heittelee peräänsä sivulta toiselle eikä suostu kulkemaan suoraan ja yleensä näitä kaikkia siis samalla ratsastukserralla) . Jännittyneisyyttä ja ylienergisyyttä aiheuttavat etenkin tuulinen sää, pimeä ja vaikkapa varjoja tekevät lumikasat kentän reunoilla, muut (laukkaavat) ratsukot kentällä. Maneesissa kesällä ikkunoista tullut auringon varjo oli vähintään yhtä kammottava.

IMG_4854

IMG_4739

IMG_4824

IMG_4842

IMG_4867

Katsellessani näitä kuvia ajattelin laittaa tamman pienoiselle lihotuskuurille. Olen ihan järkyttävän “säikky” lihomista kohtaan. Edellisen suomenhevoseni kanssa oli jäätäviä jalkaongelmia, ja joka kerran klinikalle mennessä sain määrän pudottaa painoa. Oharillakaan ei tietysti koskaan kylkiluut ole näkyneet, mutta hirveän herkästi se pudottaa lihaksia varsinkin takapäästä ja tulee hieman “kulmikkaan” näköiseksi. (Vai onko se sitten vain silmänlumetta, että kun tamma on pyöreämmässä kunnossa, näyttää että takapäässäkin olisi tavaraa). Käytävällä seistessä se näyttää ihan sopusuhtaisella, mutta ratsastuksessa, kun kulkee vatsalihakset piukkana näyttää siltä, että saisi olla pyöreämpi. Mikään ongelmahan tätä ei ole lihottaa, kunhan vain silloin pysyy kyydissä.

 

 

Kuolainongelmista

Oharilla oli minulle tullessaan ajoittain ongelmia aukeavien suupielten kanssa. (jälkikäteen kuulin, että niitä oli ollut myös edellisessä kodissa) Oikeastaan suupieli ei auennut, vaan vähän ylemmäs huuleen tuli helpolla sellainen hankauma.

Sillä on aika vaikeanmuotoinen suu (TÄÄLLÄ LISÄÄ), mutta loppupeleissä uskon että syy on (tai onnekseen OLI) etupainoisuudessa, kädelle painamisessa, alta pois juoksemisessa ja siinä, että pidätteitä saa olla ottamassa jatkuvasti. Kun oikein oikein paljon yritin ratsastaa kevyellä kädellä, se vain kääntyi itseään vastaan. Menin liian pitkällä ohjalla ja kun yritin olla liian kiltti, Ohikulkija vain makasi kädellä koko ajan. Aluksi se ei toki juuri yhtään osannut kantaa itseään, vaan kaikki pohkeella yritetty takapään aktivoiminen johti entistä suurempaan kaatumiseen kohti kättä. No, onneksi nämä ajat ovat takanapäin.

Hevosen koulutustason (ja ammattilaisen käytön apuna hevosen kouluttamisessa!!) lisäksi meille avun ovat tuoneet:

Acavallon geelitutit.
Suupielten ahkera rasvaaminen itsekehittelemälläni rasvalla.  Nimittäin oletteko maistaneet sinkkivoidetta tai helosania, jota usein tuupataan hevosten suupieliin. VOI YÄK minkä makuista!!! Olen valmistanut ihmisten huulirasvoja luonnon raaka-aineista ja nyt jo useamman vuoden käyttänyt itsetekemääni rasvaa myös hevosten suupieliongelmissa. En usko, että rasva on mitenkään sen parempaa tähän ongelmaan kuin Helosan, mutta ei se ainakaan maistu kamalalle. Hevonen ei yhtään vaikuta “happamalta” kun rasvaan sen suupielet tällä aineella, mutta jos Helosania tai vastaavaa menee yrittämään, niin vastaanotto ei ole yhtä lämmin.

Rasvaan käytetään ns. kovettuvia rasvoja kuten vaikkapa mehiläisvahaa ja/tai kaakaovoidetta sekä pehmeitä “nestemäisiä” öljyjä kuten esimerkiksi manteliöljyä, kookosrasvaa, jojobaöljyä, varmaan kävisivät myös esim. rypsiöljy ja oliiviöljy.

Itse laitan n. puolet kovia rasvoja ja puolet pehmeitä öljyjä, sulatan kaikki rasvat kattilassa vesihöyryssä, ja kaadan sitten purkkeihin.

Ohikulkijan loppukesä

Suuri huojennus, ja nyt ehkä uskallan sen sanoa ääneen. Ohikulkijalla ei ehkäpä sittenkään ole headshakingia. Se on ollut kesäkuun alkuviikkojen jälkeen oireeton. Ehkä syy oli  hampaassa, vahvojen kiimojen aiheuttamassa ruokahaluttomuudessa, jota antibiootit pahensivat, ken tietää. Kesän se tarhaili ja laidunsi  UV-suojattu huppu päässään, mutta nyt loppukesällä ei ole käytetty enää edes huppua.

“7-vuotis kisakausi” vaan meni oman ja ratsuttaja-Maijan sairastelun vuoksi ihan mönkään. Alettiin olla  ratsastuskunnossa vasta heinäkuun lopussa, ja siinä vaiheessa kun aloin kisakalenteria tiiraamaan, niin eipä ole enää kuin muutama hassu kisa jäljellä. ja niissäkin aika vaikeita luokkia. (Tai no vaikeita ja vaikeita, kyllähän tämä kyttääjä kotona jo menee jo melkein helppoa A:ta, mutta kisapaikalla se on niin jännittynyt, ettei maksa vaivaa.)

Olen käynyt loppukesällä muutamia kertoja naapurin kentällä ja maneesissa, ja ne ovat kerta toisensa jälkeen ihan fiaskoja. Tamma kiehuu, juoksee pois alta, kyttää jokaista maneesin ikkunavaloläikkää, ovea, varjoa, säntäilee ja ryntäilee jokaisesta linnun lentoonlehahduksesta tai ikkunan ohi kävelevästä ihmisestä tai hevosesta.

Kotosalla treenit sentään edistyvät. Laukka ja vastalaukkakin on hurjasti mennyt eteen päin. Ja ostin vihdoin kavalettipaloja, joista olen pitkään haaveillut. Niiden yli liidellään ja vähän jumppaillaan.

Laitumeton kesä

Ohari ei tänä kesänä päässyt ollenkaan kesälaitumelle. Ruohon makuun se kuitenkin pääsi, sillä joka päivä laitoin sen muutamaksi tunniksi ruohotarhaan, jossa riitti enemmän ja vähemmän närppimistä.

Syitä laitumettomaan kesään oli useita:

-Alkukesän päänviskominen ja epäily UV-säteilyn aihauttamasta head shakingista- tarhassa on iso katos, jossa Ohari mielellään oleilee, ja sinne se saa myös heinänsä.
-Ahmiminen ja ähkytaipumus: viime kesänä koin kovan säikähdyksen, kun Ohikulkija sai runsaasta totuttelusta huolimatta vakanvanoloisen kaasuähkyn kesälaitumella. Tänä vuonna en olisi kyennyt järjestämään totuttelua yhtä jouhevasti, sillä kuljin touko- ja kesäkuun kainalosauvoin. (Jonkun olisi tarvinnut aina viedä ja hakea hevonen 500 metrin päähän, ja mies oli muutenkin ylityöllistettynä joutuessaan hoitamaan talon, lapset ja hevoset) Lisäksi ajattelin, että JOS se olisi taas saanut ähkyn, niin kuka sitä olisi talutellut.
- ötökkäherkkyys: Ohari on ERITTÄIN hermona paarmoista. Paarma-aikaan se on loimitettuna päästä varpaisiin, silti joudun ottamaan sen sisälle keskipäivällä tai vaihtoehtoisesti suihkimaan kaikki loimettomat paikat ötökkämyrkyllä pariinkin otteeseen, siis juoksemaan laitumella alvariinsa. Kun oma koipeni alkoi olla siinä mallilla, että kykenin hevosta taluttamaan, oli jo pahin paarma-aika käsillä. En viitsinyt enää alkaa sitä rumbaa.
- Laidunta ei ole riittämiin.  Vain puoli hehtaaria ja hevosia kuitenkin viisi. Tänä vuonna siis vuokralaisten hepat pääsivät laitumelle, ja tallinomistajan kopukat tyytyivät ruohotarhoihin.

Huono kausi?

Ohari on sairastellut. Minä olen sairastellut. Ratsuttaja Maija on sairastellut. “Alkukausi” on mennyt siis ihan pipariksi.
Lyhesti ratsastajien vaivat: äitienpäivänä 12.5. olin poikani jalkapallo-ottelussa, siis pelaamassa äitienpäiväottelussa. Nilkka vääntyi, kuului poks. Jänteet repivät ulommaisen varpaan luun poikki hieman nilkan etupuolelta. Leikkaukseen, luuhun titaania. Jalkaan kipsi neljäksi viikoksi. Kepeillä könkkäsin kuusi viikkoa. Ratsastus sujui edes jokseenkin normaalisti kahdeksan viikon päästä. Pah!

Noooh, ajattelin että hevosen ratsastettavuus säilyisi apuliikuttajien ja Maijan avulla. Kaksi viikkoa oman onnettomuuden jälkeen Maijalta meni melkein samasta kohtaa jalasta luita. Uskomatonta.

Sitten hevoseen. Pääsiäisenä (huhtikuun alkuviikoilla) ensimmäisen kerran tarhassa Ohari heilutti oudosti päätään syödessään. Syömishaluja oli, mutta ihan kuin syöminen olisi sattunut. Se katseli epäluuloisena heiniä päin, tuli varovasti ottamaan suullisen ja söi sitä samalla päätään ravistaen. Ruokailun yhteydessä se vaelteli levottomasti ympäri tarhaa. Oirehdintaa kesti muutaman tunnin, ja sitten tamma oli normaali. Ajattelin, että se oli varmaan saanut sähkölangan lähellä syödessään sähköiskun.

Kului vajaat pari viikkoa, ja jälleen päiväruokinna aikana Ohari käyttäytyi samalla tavalla oudosti. Soitin klinikalle, ja sain ajan samalle illalle. Klinikalle päästyäni oirehdinta oli ohi, ja hevonen söi normaalisti. Eläinlääkäri tsekkasi hampaat ja hevosta hoidettiin lievänä ähkyilijänä, ravinnotta yksi yö.

Vaan vielä mitä. Seuraavana ja sitäseuraavana päivänä oirehdinta jatkui todella rajuna. Tästä on videokuvaakin:

YouTube Preview Image

Tilasin taas ajan klinikalle. Tarkoitus oli tähystää mahalaukkua, mutta aloitettiin suun tutkimisella.  Tällä kertaa suuta tutkittiin oikein perusteellisesti, ja eläinlääkäri löysi yhdestä takahampaasta “oudon” mustan pisteen. Vahvasti rauhoitettunakin hevonen reagoi, kun tähän hampaaseen puhallettiin ilmaa. Otettiin röntgenkuvia. Niiden perusteella ei löytynyt mitään vakavan näköistä juuriongelmia,  mutta lieviä viitteitä “avoinna” olevasta juurikanavasta. Kuvia lähetettiin hevosten hammaspesialistille, joka totesi, että hammas kannattaa hoitaa. Poskihampaan poisto näin nuorelta hevoselta ei ole ollenkaan viisasta, ja hevosillekin tehdään nykyään juurihoitoja. Tosin ei Turussa, lähin spesialisti oli Porvoossa.  Tässä vaiheessa alkoi olemaan hieman epätoivoinen olo. Juurihoidon hinta-arvio oli 1000-2000 euron välillä ja täysin varmaa ei ollut, onko hammas varmasti oireiden aiheuttaja. Heppa laitettiin vahvalle lääkekuurille (Metacam- kipulääke sekä antibiottia) ja varasin ajan hevosen juurihoitoon.

Nyt oirehti melkein joka aterialla ja oli muutenkin ruokahaluton. Se söi vain puurojaan sekä lyhyttä vihreää ruohoa, lisispuurokaan ei mennyt kovin hyvällä ruokahalulla. Olin varma, että oire johtui hampaasta, vaikkakin aloin ihmetellä miksi oirehdinta oli voimakasta ulkona, yöheinät hevonen aina söi. Ajattelin, että se johtui klo 18 aikaan annettavasta kipulääkkeestä, jonka vaikutus olisi ehkä lientynyt seuraavana päivänä päiväheinien aikaan. Tietysti tähän saumaan pamahti se oma jalka, ja hevosen hoitelu oli lievästi sanottuna vaikeaa keppien kanssa.

Perjantaina 17.5. matkasimme sitten Porvooseen. Olin itse ollut leikkauksessa vasta pari päivää taaksepäin.  Sain kuskiksi naapurin vapaapäivällä olevan Juhan ja hevoskaveri Janitan. Hammas hoidettiin, juuri putsattiin, siltä tuli runsaasti mätää ja hammas oli käytännössä katsoen kuollut. Koko raskas reissu kesti melkein 12 tuntia, joten olimme kaikki poikki kotiin päästyämme. Olin kuitenkin huojentunut, että hammas oikeasti oli tulehtunut emmekä olleet tehneet reissua turhaan.

10370830_10152340837417891_1661369736736753192_n

Vaan vielä mitä. Seuraavana päivänä hevonen oli jälleen todella kipeä. Se ei syönyt nyt kuivaa heinää ollenkaan. Vain laidunruohoa. Onneksi oli kevät ja ruoho vihersi. Hain läheiseltä lehmätilalta pehmeää sulavaa syyssadon heinää, ja pilkoin sitä saksilla pienemmäksi. Hain eläinlääkäriltä vahvemaa kipulääkettä. Oli pakko saada hevonen syömään edes jotain. Paniikki ja huoli oli melkoinen.

Maanantain soittelin Porvoon eläinlääkärille, joka oli sitä mieltä, että oireet eivät voi johtua hampaasta, niiden olisi kuulunut ainakin lieventyä huomattavasti hoidosta, ei pahentua. Tässä vaiheessa alettiin epäillä vikaa leukanivelessä sekä myös head shakingia ja sain ajan jo samalle päivälle läheiselle klinikalle.  Taas keppien kanssa klenkaten klinikalle. Siellä tutkittiin suu, ruokatorvi ja kuvattiin kaikki pään luut. Ei löytynyt minkäänlaista syytä vaivoille.

Ohjeeksi sain jättää kaikki lääkkeet pois ja seurata tilannetta. Hevosen saama maksimiannos antibioottia kun saattaa aiheuttaa ruokahaluttomuutta.

Ruokahalu palasi oitis, mutta pään heiluttelu ruokaillessa ei. Tässä vaiheessa aloin kuitenkin huomata selkeän eron sille oliko hevonen tarhassa vai sisällä, paistoiko aurinko vai ei. Aloin itsekin kallistua headshakingin puoleen. Laitoin hevosen tarhaan, jossa sen oli mahdollisuus päästä koko päiväksi varjoon. Ei sanottavammin apua. Laitoin päähupun (“tavallisen, vaaleasta kankaasta) ei apua.

Reilu viikko hammasoperaation jälkeen oireet vähenivät  ja jäivät kokonaan pois. Ehdin jo huoahtaa, kunnes oireet parin viikon päästä taas palasivat ja pään ravistelua oli taas vajaan viikon. Oireet  näyttivät pahimmilta päiväsaikaan tarhassa.  Tein ratkaisun, että otin hevosen aina keskipäiväksi sisälle talliin, jossa se oli tyytyväisenä ja söi siellä päiväheinänsä.

Tällä hetkellä, heinäkuun alussa hevonen on ollut kolmisen viikkoa täysin oireeton. Olen ostanut sille 80% UV valoa suodattavan päähupun, sellaisen turvan päälle tulevan mallin. Kelit ovat myös olleet pilvisiä ja sateisia, aurinkoa ei ole paljoa näkynyt.

 

Hyviä ja huonoja päiviä

Hyvien treenikokemusten jälkeen päätin mennä taas kisoihin. Kauden ensimmäiset sopivat kisat olivat naapurin maneesissa. Liedon ratsatajien seurakilpailut, luokka heb:0.

Kisat menivät aika lailla penkin alle, koska Ohikulkija ei tykännyt maneesin kirjamista ja tuomaripääty herätti sellaista kauhua, että hädin tuskin suostui menemään tuomaripäätyyn. Huoh!

Tässä pari videota eli sama rata kotona ja kisoissa :-)

YouTube Preview Image kuvaaja Heli

YouTube Preview Image kuvaaja Tomi

Harjoitusravipohdintaa osa II

Aloitan nykyään ratsastuksen kutakuinkin näin. Ensin alkukäynnit pitkin ohjin kentällä tai maastossa. Käynti ei usein ole kovin laadukasta, vaan hevonen on lavoillaan. Otan ohjat ja ratsastan erilaisia takapään väistätyksiä. Näin saan sen käyttämään takajalkojaan ja pystyn käyttämään pohjetta ilman että hevonen vain kiihdyttää ja tulee etupainoisemmaksi. Teen suoristavaa jumppaa eli oikeassa kierroksessa pää/takapää ulos (oikea ohja pidättää jos lähteen kiihdyttämään), vasemmassa kierroksessa  asetus läpi. (Tämä on vaikeaa, se ei asetu niskastaan oikein)

Toisin kuin aiemmin, otan mielelläni laukkaa jo heti alkuverryttelyyn. Laukassa saan lopullisesti sen takapään moottorin käyttöön ja hevosen pohkeen eteen. Edellytyksenä on tietysti se, että saan pidätteet läpi. Aikaisemmin se kuumui laukasta niin valtavasti, tuli järkyttävän vahvaksi edestä ja jännittyneeksi selästä enkä saanut sitä lopputunnistakaan enää rauhoittumaan. Nykyään siis laukkaan alkuverryttelyssä vähän ja sitten kävelen. Tämän jälkeen hevonen on parhaimmillaan ja esimerkiksi sen harjoitusravissa on paras istua.

Saatan ottaa alkuverryttelyn usein ilman jalustimia. Sillä on iso laukka, ja laukka aukaisee myös omat jäykistelevät lonkkani. Ilman jalustimia laukka tuntuu totisesti sisäreisissä, mutta tämän jälkeen kun laitan jalustimet jalkaan tuntuu kuin saisi reikiä pidentää kahdella ;-)

Nykyään  myös loppuravi eteen alas onnistuu- vielä vuosi sitten siitä ei tullut mitään. Eli hevonen pysyy pyöreänä ja tahdikkaana ja venyttää ylälinjaansa, vaikka sille antaa ohjaa. Aikaisemmin keventäminen pitkin ohjin tarkoitti vain valahtamista eteen, kauhomista etujaloilla ja ravin tahdin kiihdyttämistä.

Olen tyytyväinen ja iloinen huomatessani, että edistymistä hevosessa tapahtuu :-)

Harjoitusravipohdintaa

Omalta kohdaltani loppusyksy ja loppuvuosi oli kehnoa aikaa. Perheemme sairasti kuukauden verran mykoplasman aiheuttamaa keuhkokuumetta, joka pitkittyi ja vei ensin ekaluokkalaisen pojan ja sen jälkeen minut sairaalaan tiputukseen. Keuhkokuumeeseen ja etenkin mykoplasmaan liittyy voimakasta yleiskunnon laskua, voimattomuutta ja väsymystä. Olinkin liki 1,5 kuukautta pois hevosen selästä tai jos kävin, niin korkeintaan kävelemässä. Kun aloin itse olemaan kunossa tuli marraskuussa talvi, ja kenttä pamahti jäähän- ilman lunta. Ohikulkija jäi totaalilomalle kolmeksi viikoksi.

Joulukuussa sitten tuli plussakelit ja ratsastuskenttä oli kunnossa. Pikkuhiljaa aloin ratsastamaan enemmän ja ihmettelin, kun on jälleen niin vaikeaa. Tuntui, että harjoitusravi oli järkyttävän pompottavaa, tamma jännittynyt  ja laukassa ihan villiä: hevonen puri kiinni kuolaimeen, sai minut vedettyä pois satulasta ja sitten mentiin trant-tant-taa.  Tuntui taas, että ei tästä mitään tule…..

Talvi meni, ja melkolailla hyvät olivat tänä vuonna etelässä ratsastukelit. Ellei antanut harmauden, pimeyden tai kaatosateen haitata.

Mutta sitten tuli maaliskuun aurinko. Linnut lauloivat ja ratsastaminenkin alkoi jälleen maistua. Yhtäkkiä eräänä päivänä huomasin ratsastavani melko vaivatonta ravia ja laukkaa monta kymmentä minuuttia putkeen.  Hevonen pysyi pyöreänä ja pehmeänä ja kun se yritti jännittyä tai jäädä kuolaimeen kiinni jaksoin istua sen siirtymissä läpi. Ei pomppottanut eikä tullut fiilistä ettei persus pysy satulassa, jos  hevonen tulee vahvaksi.

Ja sain A-haa elämyksen, (mikä nyt tietenkin pitäisi olla tiedossa); ratsastus tarvii hyvää lihaskuntoa!! Loppusyksyn tuska johtui siitä, että sairasloman vuoksi oma lihaskunto oli huonolla tolalla. Huonossa kunnossa olevien vatsalihasten johdosta en jaksanut istua Ohikulkijan isossa ravissa. Hevonen oli  vahva edestä enkä saanut sitä kevyeksi, koska heikko keskivartalo ei tukenut puolipidätteitä. Se sai minut vedettyä ylös satulasta ja tämän jälkeen ratsastus menee sitten kädellä ratsastamiseksi.

Täytyypä vain muistaa pitää tämä mielessä.. että siis pitäisi omasta lihaskunnostaan huolta läpi talvenkin.

Ruokinta

Olen vuosien varrella opiskellut hevosten ruokinnasta paljon kaikenlaista. Olen osallistunut ruokinta-luennoille, lukenut artikkeleita mitä olen netistä onnistunut löytämään sekä osaan miltei ulkoa Ruokinnalla tuloksiin kirjan. Tietenkään tämä ei korvaa jokun vuosikausia hevosia hoitaneen ammattilaisen tietomäärää ja etekin vankkaa kokemusta, mutta jotakin uskoisin kuitenkin hevosen ruokinnasta tietäväni.  Minua ihmetyttää ihmisten tietämättömyys ja vääristynet/vahvat luulot ruokinnasta. Vertaillaan eri rehumerkkejä ja kuvitellaan, että rehumerkkiä vaihtamalla tulisi jotenkin autuaammaksi, otetaan ruokalusikallinen tuosta purkista, kolme ruokalusikallista tuosta jne.. Osaavatko tällaiset ihmiset oikeasti laskea hevosensa ruokinnan, jos he ajattelevat, että litra sitä taikka tätä rehua olisi parempi kuin litra jotain toista rehua. Tai että 600 kiloiselle hevoselle on jotain merkitystä yhdellä desilitralla melassileikettä… Samat ihmiset saattavat kuitenkin olla autuaan tietämättömiä heinän ravintoarvojen tärkeydestä  kuitenkin HEINÄN laatu on se, joka ratkaisee.

Virheelliselle ruokinnalle alttiita ovat mielestäni etenkin vähänliikkuvat harrastehevoset, jotka tarvitsevat niin vähän energiaa, että tulevat toimeen pelkällä heinällä. Kilpahevoset tai ratsastuskoulujen tuntihevoset saavat kuitenkin yleensä sen verran paljon väkirehuja, että esimerkiksi valkuaisen puutetta ei niin helposti muodostu.

Mielestäni heinästä olisi hyvä joko ottaa analyysi tai sitten heinän lannoitusmäärä ja korjuuajankohta (aikainen vai myöhäinen)täytyisi olla tiedossa, näistä voi päätellä melko paljon. Kaikkein tärkeimpänä heinäanalyysissä pidän valkuaisen määrää. Olen otattanut ainakin parikymmentä heinäanalyysiä, ja poikkeuksetta hevosille myyntiin tuotetussa heinässä valkuaisen määrä on ollut korkeintaan kohtalainen, usein jopa välttävä. Tämä on tietysti paikattavissa valkuaislisällä, mutta vaarallista se on silloin, jos ruokittavana on harrastehevonen (joka ei tarvitse väkirehuja) ja heinän ravintoarvoista ei ole hajuakaan.

Keskivertokokoinen kevyttäkin työtä tekevä hevonen tarvitsee valkuaista 500 grammaa päivässä. Olen ostanut hyvämaineiselta tuottajalta laatuheinää, jossa valkuaista on ollut 30 gramaaa kilossa. Yksinkertaisella laskutoimituksella hevosen pitäisi ahtaa mahaansa melkein 20 kiloa tätä heinää saadakseen valkuaistarpeensa tyydytettyä. Heinän energia-arvo ei kuitenkaan muutu ollenkaan samassa suhteessa kuin valkuainen. Yleensä kun heinässä on vähän valkuaista, siinä on paljon sokeria ja energia-arvo on tällöin lähes sama. Kun hevonen sitten ahtaa valkuaisköyhää heinää mahaansa proteiinintarvetta tyydyttääkseen se saa aivan liikaa energiaa (ja liikaa sokeria). Seurauksena on lihasköyhä, pallomahainen, ylipainoinen ja jaksamaton hevonen. Päälle päätteeksi usein kiukkuinen, koska proteiinivaje aiheuttaa myös nälän tunnetta.

Omasta hevosestani huomaan tämän nälän tunteen hyvin. Jos meillä on syötössä valkuaisköyhempää heinää (jota tietenkin valkuaislisällä täydennän optimaaliseksi) ja hevonen syö tätä heinää kuiva-ainekiloissa 10 kiloa. Se on siitä huolimatta nälkäinen, koska se syö yön aikana puuhaverkostaan kaikki oljet sekä nakertelee päivät pääksytkseen tarhassa olevia havuja.
Kun heinä vaihtuu runsaammmin valkuaista sisältävään, ja kaikki väkirehut jätetään pois (=energiamäärä on tällöin pienempi kuin ensin mainitulla ruokinnalla) hevonen ei siitä huolimatta ole enää niin nälkäinen, se hädin tuskin koskee olkiin tai havuihin. Tämä on jo useampana kertana testattu juttu!!!

Lisäksi hevonen jonka valkuaisen tarpeesta huolehditaan ( valkuaisrikas heinä on sulavaa)  näyttää paljon enemmän urheiluhevoselta kuin kortista heinää popsiva pullapolle.

Sama periaate toimii ihmisellä. Itse olen kasvissyöjä, ja valitettavan makeannälkäinen. Voisin elää hiilihydraateilla eli syön pullaa, leipää, jogurttia, pastaa. Kuitenkaan en tällä ruokavaliolla ole kylläinen tai hyvävointinen vaan nuutunut, pöhöttynyt ja ennen kaikkea jatkuvasti jääkaapilla. Kun muistan pitää huolta riittäästä proteiinin saannista, en ole ollenkaan niin nälkäinen samalla kilokalorimäärällä.

Nooh, tietenkin  ylenmääräinen valkuainenkaan ei ole niin suotavaa. Se kiihdyttää aineenvaihduntaa, jolloin hevonen virtsaa enemmän ja ylenmääräinen valkuainenkin lihottaa. Jaloissa voi olla turvotusta, ja voi tulla ihoreaktioita. KUITENKIN on muistettava, että lievä valkuaisen puute on vaaraksi, kun taas valkuaisen liikasaannista alkaa tulla yliannostusoireita vasta kun tarvesuositukset ylitetään tuplasti.

Tässä on Oharin ruokinta tältä kaudelta. Ruokinnasta on kaksi versiota, koska alkusyksy ja loppukevät mentiin kuivalla säilöheinällä, kylmänä aikana lisänä oli valkuaisrikas säilöheinä, (jonka säilyvyyden kanssa on siis ongelmia lämpimillä ilmoilla.) Meillä kimppatallissa laitetaan heinäannos isoihin kasseihin, jotka aika usein myös punnitaan, joten heinämäärä on melko vakio.

RUOKINTA I

Säilöheinää  11 kg (kuiva-ainetta 80% eli kuiva-aineina vajaa 9 kg. srv (sulava raakavalkuainen 32g per kuiva-ainekilo) eli valkuaisen saanti heinästä 288 kg.
Lisäksi vajaa puoli litraa kauraa (koska muutkin aamulla kuppiinsa saa, ravintoainesisältö olematon, en edes laske ruokintaan…)
1,5  litraa (=1kg)  Racing Greenlineä srv n. 100g
soijarouhe 5dl srv n.140g
YHTEENSÄ srv 528g
Energiaa: Heinä n. 80MJ greenline n. 9,5MJ, soijarouhe n. 6 MJ= yhtensä energiaa 95 MJ

Lisäksi 1-2 litraa porkkanoita, Chevinal-vitamiinia sekä vähän kalkkia. Yöllä vähän olkea ja päiväsaikaan havuja “puuhalisänä”.

RUOKINTA II
Säilöheinää 14kg (kuiva-ainetta 50% eli kuiva-aineina 7kg srv 80g per kuiva-ainekilo eli valkuaisen saanti säilöheinästä 560g
+Säilöheinää 3 kg (kuiva-ainetta 80% eli kuiva-aineina 2,4 kg srv 32g per kuiva-ainekilo eli valkuaisen saanti tästä säilöheinästä 76g
Lisäksi muutama desi kauraa+ porkkanat, Chevinal ja kalkki. Yöksi olkea ja päiväksi havuja puuhalisänä.
Yhteensä srv 636g
Energiaa Heinä I 68MJ+ Heinä II 22MJ yhteensä 90 MJ.

IMG_4700