Ohikulkijan loppukesä

Suuri huojennus, ja nyt ehkä uskallan sen sanoa ääneen. Ohikulkijalla ei ehkäpä sittenkään ole headshakingia. Se on ollut kesäkuun alkuviikkojen jälkeen oireeton. Ehkä syy oli  hampaassa, vahvojen kiimojen aiheuttamassa ruokahaluttomuudessa, jota antibiootit pahensivat, ken tietää. Kesän se tarhaili ja laidunsi  UV-suojattu huppu päässään, mutta nyt loppukesällä ei ole käytetty enää edes huppua.

“7-vuotis kisakausi” vaan meni oman ja ratsuttaja-Maijan sairastelun vuoksi ihan mönkään. Alettiin olla  ratsastuskunnossa vasta heinäkuun lopussa, ja siinä vaiheessa kun aloin kisakalenteria tiiraamaan, niin eipä ole enää kuin muutama hassu kisa jäljellä. ja niissäkin aika vaikeita luokkia. (Tai no vaikeita ja vaikeita, kyllähän tämä kyttääjä kotona jo menee jo melkein helppoa A:ta, mutta kisapaikalla se on niin jännittynyt, ettei maksa vaivaa.)

Olen käynyt loppukesällä muutamia kertoja naapurin kentällä ja maneesissa, ja ne ovat kerta toisensa jälkeen ihan fiaskoja. Tamma kiehuu, juoksee pois alta, kyttää jokaista maneesin ikkunavaloläikkää, ovea, varjoa, säntäilee ja ryntäilee jokaisesta linnun lentoonlehahduksesta tai ikkunan ohi kävelevästä ihmisestä tai hevosesta.

Kotosalla treenit sentään edistyvät. Laukka ja vastalaukkakin on hurjasti mennyt eteen päin. Ja ostin vihdoin kavalettipaloja, joista olen pitkään haaveillut. Niiden yli liidellään ja vähän jumppaillaan.